Rauhallista elämää

Ei se mamma minua ole psykiatrille vielä vienyt, johtuu varmaan siitä että oon ollut niin kiltti poika kun vaan osaan. En ole syönyt kun yhden kynän ja lankarullan. Se johtuu osin siitä että mamma toi minulle oman ison luun jota voin jyystää halutessani. On vaan pitänyt kovasti tapella siitä, kun tuo susikoiran rontti haluaa aina kaiken mitä minulla on. :(

Sain myös sellaisen tosi kivan lelun, joka pomppii iloisesti sinne tänne. Joskus sieltä pomppiessa putoilee nameja. Saatan leikkiä sillä tosi pitkään itsekseni, sitä on mukava heitellä ja jahdata. Mamma kutsuu sitä kongiksi.

Talvi taisi mennä, kun taas on ihan liti-loti märkää ulkona eikä lunta muuta kun parissa hassussa kasassa. Kyllä minä niissä koitan vielä sukellella, mutta ei se ole niin kivaa kun sitten on joka paikka ihan märkä ja kurainen. Mammakaan ei tykkää kun sotken paikat.

Pikkuinen ukko ja jättiläisluu

Mamma läväytti äsken nokkani alle ihan hervottoman kokoisen luun. Hermostui kai siitä että oli jyrsinyt sen upouudet saappaat ihan rikki. Niin ja pari kasettia, ja kirjaa ja ja.... Ajatteli varmaan että tuon kun jyrsin on leuat niin kipeät etten muuta jaksa rouskuttaa. Ja täytyy myöntää että kyllä tämän jyystäminen koville ottaa, mutta periksi en anna.

Mamma kuulemma kirjoitti tästä minun tuhoamisesta jopa sinne Pakolaiskoiriin että alkaa mennä hermo minun kanssani. Apua!! No,ei se minua ole mihinkään heivaamassa, sanoi, tykkää minusta kuulemma liikaa. :) Mamma sai Cialta sellaisen puhelinnumeron jonka omistajan pitäisi pystyä auttamaan meitä. Kyllähän minä kovasti yritän olla kiltti poika mutta kun on niin TYLSÄÄ kun mamma on pois.

Oravatkin nauraa

Oltiin tänään päivälenkillä, ja minä edelleen lumesta, oksista ja kuivista lehdistä innostuneena poukkoilin sinne sun tänne, toki remelin antamissa rajoissa. Alan nimittäin oppia olemaan nätisti kun mamma ulkoiluttaa (mamma on ihan kehunut minua siitä *ylpeä itsestään*). Yht'äkkiä kuului ihmeellinen tsäk tsäk ihan jostain yläpuolelta. Minähän jähmetyin niille sijoilleni kippura sojossa, ja yritin katsoa että mistä se kuuluu. Vihdoin bongasin oravan korkealla puun oksalla. Siitähän innostuin niin että aloin pomppia ja loikkia ympäriinsä. Vielä eteenpäin lähdettäessa piti kuikuilla oravaa ja niinhän siinä kävi, että kävelin päin lyhtypylvästä että kopsaus vaan kuului, ja silmissä näkyi tähtiä. Ja siitäkös riemu repesi. Orava ihan selkeastä nauroi siellä korkealla, kuului vaan tsät tsäk tsäk tsäk. Ja mamma kikatti remmin toisessa päässä ihan hervottomasti, taisi jopa Kessikin vetää suupieliään hymyyn, ihan varmaan ajatteli mielessään että tuo kakara on ihan pimee. Kyllä nolotti hetken aikaa, mutta sitten päätin että mitäs pienistä, ja jatkoin vihellellen ja muina koirina matkaa.

Lunta!

Eilen päivälenkille mennessämme huomasin, että maa oli mennyt ihan kummalliseksi. Tai koko ulko, oikeastaan. Joka puolella oli sellaista valkoista hötöä, joka tuntui kylmältä anturoiden alla. Ja ilma oli kylmä, hengitys vaan höyrysi. Mamma sanoi että se on lunta, nyt on talvi. Olin tosi innoissani siitä valkoisesta aineesta. Hypin ja loikin ja piti sitä lunta vähän maistaakin. Kessi katseli minua kun olisin hurahtanut, mutta en voinut ilolleni mitään.

Illalla tehtiin vain pieni lenkki, ja olin jo niin harmissani kun leikit lumella jä lyhyeen. Mutta mamma hakikin vaan auton avaimet, ja ajeltiin koirapuistoon keskellä yötä. Siellä me sitten leikittiin kaikki kolme, mammakin jyrysi meidän kanssa ja heitteli lunta. Oli todella hauskaa. Toivottavasti tämä talvi kestää kauan.

Olen minä taas ollut vähän tuhmakin. Söin mamman kengät, ihan kaksi paria. Ei se oikein tykänyt, sanoi että toinen pari joutikin mennä, olivat vanhat ja haisevat. Mutta toinen pari oli kuulemma melkein uusi. Jukra, tuli taas tyrittyä oikein kunnolla.